Kipuilua!

Viimeisen kuukauden aikana olen harmistuneen seurannut keskustelua Palmian ympärillä. Jotenkin taustat tuntuu unohtuneet. Palmian matka Opetusviraston palvelukeskuksesta Palmia oy:ksi on ollut kivinen. Fuusiosta Helsinki Cateringin kanssa alkanut prosessi on kysynyt ymmärrystä työntekijöiltä. Organisaatio muutokset ja muut hämmennystä herättävät tekijät, joita uutta rakentaessa on ollut, ovat aiheuttaneet kipuilua.
Kun työyhteisöissä, joita myös koulutkin ovat, tapahtuu muutoksia, vaikuttaa se luonnollisesti epävarmuutta lisäävänä. Kilpailutuspeikko on myös tuttu palmialaislle. Välillä on tuntunut, että mammuttitauti on iskenyt Palmiaan, kun jo pelkästään erilaiset keittiöt eivät ole suoraviivaisesti verrattavissa keskenään. Koulun keittiö, sairaalan keittiö ja henkilöstöruokalan keittiö ovat jo nimensä perusteella erilaisia ja jokaisessa on omat haasteensa, joita ei voida unohtaa.
Palmialaisia yhdistää matalapalkkaisuus, tästäkin huolimatta henkilöstömenoja pyritään pienentämään ja säästämään. Joskus ivallisesti olen sanonut, että säästetään ruohonjuuritaso poistamalla ja jätetään vain erilaiset konsultit ja johtoporras. Näin tehokkuus saadaan huippuun tai sitten ei. Julkisuudessa tästä tarinasta on näkynyt hyvinkin toissijaiset asiat. Tuntuu, että nämä työtekijät, joita myös laiskoiksi on haukuttu, ovat unohtuneet täysin. Epävarmuus tulevaisuudesta jäytää työyhteisöissä ja aiheuttaa pahimmillaan turhaa eripuraa. Vaikka nyt laitoshuoltajat, päiväkotiapulaiset ja muut avustavat työntekijät siirtyvät uuteen organisaatioon vanhoina työntekijöinä, saattaa tilanne jo parin vuoden päästä olla aivan toinen.
Pienissä työyhteisöissä, kuten päiväkodit, merkitys on todella suuri, kun yhtiöittämismallissa työyhteisö pirstaloituu entisestään,  jos myös päiväkotiapulaiset siirtyvät uuteen organisaatioon. Sillä silloin kasvatushenkilöstön (varhaiskasvatusvirasto), keittiö (nyky Palmia) ja siivous (yhtiö) toimivat erillään omina toimijoina.
Nykyisellään voidaan vielä auttaa toinen toisiaan ja yhteistä asiakasta. Kärjistettynä muun muassa kiusaamistilanteisiin voi olla hankala puuttua, kun päiväkotiapulaiset ja siivoojat eivät välttämättä enää samalla tavalla näihin puuttu ja kasvatushenkilökunta ei millään kerkiä joka paikkaan. Ei siis todellakaan ole työyhteisöiden ja asiakkaiden kannalta yksioikoisena, miten Palmian kohtalo ratkaistaan. Varhaiskasvatusyksiköiden ruokahuollon siirtyminen ulkopuolelle on vaikuttanut paljon, eikä välttämättä kovin myönteisesti, niin jos nyt ollaan rakentamassa uutta rajaa siivouspalvelujen osalta. Koska siivous- ja ruokahuollon toimijat eivät edes ole samaa organisaatiota yhtiömallissa.
 Se, että mediassa Julkisten- ja hyvinvointialojen liiton toimia on pidetty JHL:n jäsentaisteluna, voi pitää yhden totuuden esittämisenä, mutta juuri näin unohdetaan se olennainen,  eli työntekijät ja työhyvinvointinsa. Epävarmuus tulevaisuudesta ja toimeentulosta ei ole vähäpätöinen seikka, mutta juuri tämä on jäänyt yleisessä keskustelussa toissijaiseksi. Toinen asia, joka jää varjoon, on työehtoshoppailu, josta pitäisi käydä keskustelua. Mielestäni sen ei pitäisi olla luvallista. Mielenilmauksessa tätä keskustelua pyrittiin käymään, mutta mediassa käytiin keskustelua ainoastaan mielenilmauksen laillisuudesta tai laittomuudesta, koska mielenilmaus työrauhapykälän mukaan vastusti voimassa olevaa työehtosopimusta, eikä näin huoli tulevista työehdoista ollut olennaista. Hyvinvoiva työyhteisö on kaikkien etu. Erilaiset hallintorajat eivät edes auta hyvinvointia, vaan pikemminkin päinvastoin. Keittäjät ja siivoojat ovat olennainen osa lastemme arkea ja heidän panoksensa on tärkeä monin tavoin hyvinvointimme kannalta.

Mitä sitten kun mieli järkkyy?

Olen useampaan otteeseen ollut huolissani vajaatyökuntoisista ja heidän työllistymis- mahdollisuuksistaan. Miten suhtautua työtoveriin, jolla on takanaan kriisi ja aika palata työhön? Fyysinen loukkaantuminen on helppo tunnistaa ja ymmärtää, mutta mitä sitten, kun haaste onkin psyykkinen?

Työhön paluu on jo sinällään haastavaa pidemmän poissaolon jälkeen. Ihminen harvemmin menee kysymyksistä rikki, mutta vastaaminen saattaa olla jo haasteellisempaa. Sääli ja voivottelu on myrkkyä ja sitä tulee välttää, sillä se saattaa ärsytää suunnattomasti ja tuntua alistavalta. Selän takana kuiskiminen on niin ikään loukkaavaa.  Mielummin kysyy, kuin olettaa, sillä vaikka puhuminen vaikeaa, niin silti avoimuus on koko työyhteisön kannalta parempi vaihtoehto.

Pelon ja häpeän tunteet ovat mahdollisia. Epäonnistuminen, kyvyttömyys toimia oikein ovat myös tuttuja. Riippuu tietysti paljon mistä perimmillään on kysymys. Läheisen kuolema voi olla erittäin suuri haaste, varsinkin jos kyseessä on lapsi. Myös sillä miten kuolema on tapahtunut on iso merkitys. Sairaudesta johtuvaan kuolemaan saattaa pystyä ikään kuin varautumaan, mutta ei aina.

Läheisen itsemurha on yksi hankalimpia asioita, joita ihminen voi joutua kohtaamaan. Riittämättömyyden tunne ja epäily, olisinko voinut estää tapahtuneen, jäävät kaihertamaan mieltä. Vaikka mitä jos, kysymykset ovat turhia, niin tulee esitettyä yhä uudelleen ja uudelleen. Tässä kohtaa kuunteleminen on tärkeämpää kuin ne oikeat sanat, silläm niitä välttämättä ole.

Työhön palaaminen ei ole yksinkertaista, eikä palaaja ole todellakaan täysin entisensä. Stressinsietokyky, useampaa yhtäaikaiseen tehtävään keskittyminen tai niiden tekeminen on alentunut ja tämä on syytä muistaa töiden suunnittelussa. Myös yksilölliset edellytyksen ovat erilaisia ja päiväkohtainen vireystila heittelee. Siihen vaikuttaa myös paljon, miten unirytmi toimii. Työhön palaaja voi tarvita enemmän taukoja, sillä hän voi voipua nopeammin kuin normaalioloissa.

Kriisin kohdannut ihminen on työnjohdollinen haaste. Sillä hän ei välttämättä itse pysty arvioimaan kulloisenkin päivän työkuntoaan, joten työparina työskentely voi olla järkevä ratkaisu, jos se suinkin on mahdollista. Työhön palaaja on haaste myös työtovereilleen, silllä hän voi romahtaa milloin vain ja ihan mistä tahansa syystä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että häntä tulisi pitää ikään kuin pumpulissa. Mutta on hyvä muistaa, että ajatusketjut eivät ole normaalit tai yksiselitteiset.

Ihmisen pumpulissa pitäminen ja takana kuiskuttelut eivät edes auta työnön paluuta. Virheitä meillä sattuu kaikilla ja niistä voi oppia. Työhön palaaja ei välttämättä ajattele samalla tavalla kuin sinä, joten väärinkästitysten selvittäminen on ensi arvoisen tärkeä. Kun keskittymiskyky ja havainnointikyky on alentunut, ei se palaudu hetkessä. Kun normaalisti väsyneenä tulee herpaantumisia, niin puhumattakaan silloin, kun palauttaa ammmatillista osaamistaa. Voidaan sanoa, että ääritapauksessa tilanne on sama kuin aloittaisi uuden työtehtävän.

Kuulen monesti, että puhuminen auttaa, mutta mitä sitten, jos sanoja ei olekaan. Sanojen suuhun laittamista ei kuintenkaan kannata tehdä, sillä siten on suuri väärinymmärrysriski. Aika parantaa haavoja ja kiirehtiminen ei auta. Jokainen meistä on erilainen ja meillä on sisäiset kellomme, jotka määrittelevät pitkälle miten voimme käsitellä erilaisia asioita. Takapakkeja tulee ja niille pitää olla armollinen.

Hoitajan etiikka - työssä jaksaminen

Tässä on tullut pohdittua hoitajan etiikkaa muutamia kertoja viimeisten viikkojen aikana. Sekä eettisyyden vaikutusta työssä jaksamiseen ja työhyvinvointiin. Poikkeaako hoitajien etiikka muiden kanssa eläjien tai asiakkaiden omaisten etiikkasta. Aina tietenkään ei ole yksiselitteistä ratkaisua, mutta kun on valittava kahden huonon vaihtoehdon välillä, niin kenen kannalta asiaa katsotaan.
Totta on myös, että hoitajia on monenlaisia, eikä voida puhua massasta ihmisiä. Tiettävästi kuitenkin peruslähtökohtana on, että jokainen pyrkii tekemään työnsä mahdollisimman hyvin. Mutta mitataanko tulosta sitten tehokkuuden vai vaikuttavuuden kautta, niin tullaan jo haasteiden eteen.
Työn kuormittavuutta pyritään mittaamaan ja analysoimaan monilla tavoin, samoin kuin työn tehokkuutta. Onko olennaista välitön työaika, joka on asiakkaan käytössä vai mahdollisesti kokonaistyöaika? Erilaisia tilastointeja tehdään lisääntyvässä määrin kuin myös muita kirjauksia. Näitä tehdään asiakkaiden aikana ja myös muuna työaikana. Tiettävästi ei ole kehitetty vielä mahdollisuutta siirtyä paikasta toiseen vain silmiä räpäyttämällä, toisin sanoen paikasta toiseen siirtymiseen kuluu aikaa. Välittömällä työajalla ei siis kokonaisuus paljastu.
Se että tehokkuutta pyritään lisäämään ei pois sulje ihmisten henkilökohtaisia eroavaisuuksia tai tarpeita. Yhdelle aika on lyhyt ja toiselle pitkä, esimerkiksi motoristen ominaisuuksien osalta, toisaalta vammat tai kulumat voivat hidastaa fyysisesti kuluttavissa tehtävissä. Kaikki kiire ei ole valitettavasti korvien välissä, mutta sitä voidaan yrittää lievittää. Henkilöstömitoituksilla on merkitystä ja joissain tehtävissä valittesevat keliolosuhteet vaikuttavat ratkaisevasti, niin fyysiseen kuormittavuuteen kuin ajankäytön mahdollisuuksiin.
Varhaiskasvatuksessa lapsiryhmien koko ja ikähaarukka vaikuttaa hoitajiensa ajankäyttöön ja kuormittavuuteen samoin kuin käytettävät tilat. Lapsikohtaista tilaa ollaan pientämässä, jotta tehokkuutta saataisiin lisää, millä on tietysti omat vaikutuksensa. Pienryhmätoiminnalla voidaan kuormittavuuteen vaikuttaa, kunhan jakotiloja on olemassa tai on mahdollista porrastaa toimintaa. Kaikki on mahdollista, kun henkilökuntaresurssit ovat kunnossa. Valitettavasti tämä ei ole yksinkertaista käyttö- ja täyttöasteiden takia.
Näköpiirissä on peikkoja, sillä erilaisten ajankäytön mittareiden perusteella hoitajien ja opettajien työaikoja pyritään optimoimaan ja tätä ei voi pitää yksiselitteisenä.
Vaikuttavuuden arviointi on tuntunut jäävän tehokkuuden jalkoihin. Kotihoidossa seurataan kyllä enevässä määrin vätitöntä työaikaa, eli aikaa jonka hoitaja on asiakkaan luona, mutta jos hoitajalle on mitoitettu liian lyhyt aika, niin vaikuttavuuden arvointi unohtuu. Palvelusopimuksilla asetetaan vähimmäisvaatimukset, mutta valitettavasti samalla myös rajat maksimin osalta.
Vanhuspalvelulain osalta ei haluttu asettaa vähimmäisrajoja henkilöstölle, koska pelkona oli, että tämä olisi myös samalla normina henkilöstölle, eikä enempää palkattaisi. Tämähän ei ole tarkoitus.
Laitospaikkoja vanhustenhuollossa on pyritty vähentämään, minkä toisaalta ymmärtää, mutta samalla tulisi kehittää vaihtoehtoja. Mikä olisi  inhimillisempää? Kotihoito ei valitettavasti voi olla ainoa vaihtoehto.
Lastensuojelu on hyvä yhteistyökumppani varhaiskasvatuksen osalta. Näin ei ole vanhusten kohdalla, heidän asemansa on hankalampi. Kun terveys on todella huono, ei näiden ihmisten olihin ole kovin helppoa puuttua tai auttaa. Kotihoito tekee kaiken mahdollisen, mutta pahimmassa tilanteessa se ei enää riitä. Tullaan eettisten kysymysten eteen. Onko eettisesti parempi vaihtoehto tuetumpi asuminen vai se että vanhus on "heitteillä" omassa kodissaan. Kotihoidolla on mahdollisuus käydä enintään kolme kertaa ja suurimman ajan vuorokaudesta asiakas on omillaan. Miten tämä vaikuttaa hoitajaan ja hänen työssä jaksamiseen, sillä ei hän hänkään ole robotti?